Tule hyvä sääntely, älä tule paha sääntely
Lait ja muut säännökset ovat osa oikeusjärjestelmää. Sääntelyä tarvitaan oikeuksien turvaamiseksi. Tavoite on siis positiivinen ja kaikella sääntelyllä on aina hyvät tavoitteet. Keinoina sääntely kuitenkin tuntuu rajoitteina ja kieltoina, joten vaikutuksista syntyy negatiivinen mielikuva. Kun havaitaan ongelma, se pyritään ratkaisemaan uudella sääntelyllä. Voidaanko näin jatkaa loputtomiin, vai pitäisikö ongelmia ratkoa muillakin tavoilla ja vastuuta kantaa, vaikka siitä ei olisi erikseen määräystä.
Usein paheksutaan miten julkishallinnon kulut ovat jatkuvasti nousseet. Kulujen ohella pitäisi katsoa miten sääntely on lisännyt julkishallinnon tehtäviä. Erityisesti kuntien tehtävien ja velvoitteiden määrä on ollut jatkuvassa ja pelottavan jyrkässä kasvussa jo pitkään. Sen rinnalla on jopa ihme, etteivät kuntien kulut ole nousseet vieläkin korkeammiksi. Jos joskus löytyisi rohkeutta lähteä karsimaan julkisia menoja, juuri sääntelyn kriittinen tarkastelu ja purkaminen olisi oikea tie. Rohkea luopuminen joistakin tehtävistä ennemmin, kuin laadusta tinkiminen tasaisesti kaikesta toiminnasta.
Sääntelyn paisumisen esimerkiksi voisi ottaa maankäytön ja rakentamisen sääntelyn. Vuonna 1958 astui voimaan rakennuslaki, joka sisälsi 152 pykälää. Sen korvasi vuonna 2000 maankäyttö- ja rakennuslaki, jossa oli voimaan tullessaan 220 pykälää. Tällä hetkellä sama laki sisältää jo 328 pykälää. Sopii kysyä, onko rakentamisen laatu parantunut samassa suhteessa, eli parantunut yli 50 % 2000-luvun aikana. Jos on, niin silloin sääntely on ratkaissut juuri sitä tarvetta, johon sitä on luotu. Jos ei, sopii kysyä, onko jossain kohdin ylisääntelyäkin.
Nyt käynnissä on saman lain kokonaisuudistus, jonka tuloksena joitain nykyisiä lupamenettelyjä olisi kokonaan poistumassa. Samalla mukaan on kuitenkin tulossa uutta sääntelyä esim. ilmasto- ja ympäristövaikutuksista ja vastuukysymyksistä. Kokonaisuutena voidaan siis odottaa uutta lakia, jonka pykälämäärä on jälleen edeltäjäänsä suurempi. Eihän asia tietenkään ole näin yksinkertainen. Asiaan vaikuttaa mm. yhteisen eurooppalaisen sääntelyn tuonti kansalliselle tasolle tai se, miten paljon säännöksiä annetaan suoraan yksittäisellä lailla, miten paljon lisäksi sen nojalla annetuilla erillisillä asetuksilla. Tulee myös uusia trendejä. Esim. ilmasto-, ympäristö-, energiatehokkuus- ja muut näkökulmat ovat sääntelyssäkin vasta kehityskaarensa alussa. Tulee siis uusia haasteita ratkaistavaksi, ja niihin haetaan vastausta luomalla uutta sääntelyä ja ohjauskeinoja.
Sama laki toimii hyvänä esimerkkinä tavoitteiden ja lopputuloksen osalta. Lain päätavoite on luoda edellytykset hyvälle elinympäristölle. Hieno, laaja ja kollektiivinen tavoite. Sääntelykään ei siis takaa lopputuloksena hyvää elinympäristöä, vaan luo edellytyksiä sille. Elinympäristön muodostavat lopulta kaikki teot, toiminta ja monet eri toimijat yhdessä. Myös sääntelyn näkökulmia on aina hyvä tarkastella. Määrätäänkö esim. rakentamaan hyvin, vai kielletäänkö rakentamasta huonosti? Onko sääntelyn muotoilussa positiivinen vire.
Vastaavaa asiaa, pienemmässä mittakaavassa löytyy myös kunnista. Kunnissa päätetään paikallisista määräyksistä esim. rakennusjärjestyksen ja ympäristönsuojelumääräysten osalta. Ne täydentävät lakeja paikallisiin olosuhteisiin räätälöityinä määräyksinä. Kaikilta osin ne eivät kuitenkaan lisää sääntelyä. Joiltain rajatuilta osin niillä voidaan myös vapauttaa ja keventää asioita laissa säädettyyn nähden.
Kuntien monista menettely- ja toimivalta-asioista taas säädetään kunnan hallintosäännöllä, siis siltä osin, kuin niitä ei suoraan lainsäädännöllä ole säädetty. Kunta voi hallintosäännön sisällöllä esimerkiksi nopeuttaa asioiden käsittelyä delegoimalla päätösvaltaa laajemmin viranhaltijoille. Muilla erilaisilla päätöksillään kunta luo sisäisiin prosesseihinsa käytäntöjä, jotka parhaimmillaan selkeyttävät, pahimmillaan jäykistävät, kunnan toimintaa.
Kunnissa päätettävää paikallista sääntelyä on hyvin, hyvin pieni osa kaiken sääntelyn kokonaisuudesta. Se pienikin osa kuitenkin vaikuttaa paikallisesti toimintaan ja palveluihin, kuntalaisten ja yritysten arkeen. Kunnissa päätetyistä säännöksistä on silti selvää hyötyäkin, niilläkin on tärkeä positiivinen tavoite. Vain selkeillä sovituilla käytännöillä voidaan turvata tasapuolisuutta, yhdenvertaisuutta, avoimuutta ja monia muita hyvän hallinnon periaatteita.
Julkisuudessa on peräänkuulutettu normien purkua. Sitovien säännösten lisäksi on myös paljon ohjeita ja vakiintuneita käytäntöjä, joita noudatetaan yhtä sitovina. Monin paikoin tarvittaisiinkin myös normin omaisen käyttäytymisen purkamista. Tarvittaisiin rohkeutta ajatella uudelleen, kokeilujakin. Reipasta toisinajattelua, mutta yleisen oikeusturvan ja hyvän hallintotavan puitteissa kuitenkin. Ja kunnan kannattaa keskittyä siihen, mihin se omalta osaltaan voi vaikuttaa. Luomalla paikallista sääntelyä vain sen verran kuin on tarpeellista. Ja tekemällä sen mahdollisimman selkeäksi ja toimivaksi.